user_mobilelogo

Laituri suoristuu järvenselälle ja järveä peittää koskematon lumihanki. Taivaan kansi piirtää tähdet järven ylle kuin kartaksi. Minä seison laiturilla loputtoman avaruuden ja jään valkean ikuisuuden välissä. Pohjoinen rauha ja kylmyys. Mäntyjen humina, satunnainen linnun parahdus, siinä kaikki mitä valitsen seurakseni. Hämärä on pehmeää untuvaa, eikä pimeyttä tule sillä lumi heijastaa aina kuitenkin hieman valoa. Tähän voisin unohtua, mutta järjetön sydämeni takoo, paukaa, kumisee uutta laulua.

Liikettä!

Ostan matkalipun. Se lienee ensimmäinen askel.

Pelko kulkee matkakumppaninani aivan rajalle asti. ”Ei etelään” se sirisee korvaani. Kuvittelen, että valitsemani suunta on synnyttänyt pelon pitkän kielen. Tunnustelen taskuni löytääkseni kynän ja paperia. Taivuteltuani muutaman sanan paperille huomaan kuitenkin, että pelko on ollut jatkuva olotila. Että ehkä juuri pelkoa olen lähtenyt pakoon maistaakseni elämää, haistaakseni nautintoa. Kiihdytän. Lisään vauhtia ja toivon jättäväni pelon kaikessa painossaan taakseni.

Auringon säteet siivilöityvät verhojen lävitse leikaten huoneeni pimeyden hämäräksi. Makoilen sängyllä ja kuuntelen ulkoa kantautuvia ääniä joita en itse valinnut seurakseni vaan ne tulivat kuin kaupan päälle valitessani juuri tämän huoneen. Yläkerrassani asuu varmasti iso perhe, sillä he riitelevät kellontarkasti aina puolenpäivän aikaan. Liikenne murisee ja tupruttaa tuoksuaan sisälle. Joku soittaa haikeaa melodiaa naapurissa.

Avaan ikkunan ja lämpöaalto leimahtaa kasvoilleni. Tunnen itseni valtavan viehättäväksi, vapaaksi. Lihakset venyvät auringossa ja viettelevät sydänparkani vaeltamaan katuja kaikkien vieraiden kasvojen rinnalla. Hymyilen vastaantuleville ja yllätyksekseni hymyyni vastataan.

Minä juoksen kovempaa ja kovempaa. Hetkeksi unohdan pelkoni, mutta nyt huomaan sen jälleen palanneen minua varjostamaan. Syrjäkujilla se heijastaa minulle kuvia tiiliseinästä, joka yhtäkkiä on tielläni ja matkani päättyy siihen. Silti en voi hidastaa vauhtiani sillä tämä järjetön sydämeni säikähti pahanpäiväisesti kohdatessaan erään vastaantulijan pelottomat kasvot. Sydämeni säikähti huomatessaan kuinka vetovoimaiset nuo jopa uhmakkaat, vailla pelkoa olevat kasvot ovatkaan. Tämä vastaantulija, välittämättä minun epäluuloisuudestani, jäykkydestäni on kaapaamaisillaan järjettömän sydänparkani luvaten pitää siitä erinomaista huolta. Epäröin kuitenkin sillä olen liian kauan huolehtinut sydämestäni itse, jotta uskoisin sen toisten huoleksi.

Miksi oikestaan lähdinkään matkalle. Irtautuakseniko? Ajattelin, että voin kulkea loputtomiin kiintymättä mihinkään ja jos nyt joku minuun liimautuisi voisin vain lisätä vauhtia ja juosta kovempaa eteenpäin. Mutta nyt kohtasin tiiliseinäni. Matkani pysähtyi äkisti noihin valtavan varmoihin kasvoihin ja ymmärrän että päämäärätön pyristelyni satuttaa minua ja muita ympärilläni. Lähdin matkalle oppiakseni epäonnistumaan ja luottamaan järjellä. Järjetön sydämeni kuitenkin opetti minulle, että järjellä ei ole tässä asiassa mitää osuutta.

Palaan laiturilleni järven ja taivaan väliin. Allot kikattavat omaa iloista lauluaan laiturin kohdatessaan ja ilmassa on tuomen tuoksu. Auringon säteetet läpäisevät tilimuurin ja muratti kiippii muurin pintaa kuin sormet unisella iholla. Enää en istu laiturilla yksin vaan peloton vastaantulija istuu vieressäni. Minä, kuten hänkin, on on valinnut paikkansa.

Back to the previous page